Pari vuosikymmentä sitä on saanut kuunnella. Ruotsi on aina Ruotsi. Lopussa Sundin ja Forsberg ratkovat pelin kuin pelin ja Suomi-paidassa jellonat ottavat tutin suuhun ja paskovat housuun – lajista riippumatta.
Tänä vuonna Suomi on pelannut kolme MM-tason finaalia Ruotsia vastaan. Kaikista kolmesta on irronnut voitto. Salibandyssa Perkelettä ruotsalaisille tarjosivat niin miehet kuin alle 19-vuotiaat pojatkin. Viimeisin voitto jääkiekon MM-karkeloissa kruunaa kokonaisuuden - Suomesta on kasvamassa voittajakansa.
Näkemykseni mukaan media voi kantaa oman vastuunsa tämän muutosprosessin toteutuksessa. Ei enää ikuista pessimistisyyttä selostajakoppeihin, ei enää pahimmasta mahdollisesta näkökulmasta lähteviä lehtijuttuja. Ei manata enää jokaisen alkusarjatappion tullessa omia alimpaan helvettiin. Voimme kansakuntana pönkittää voittamista.
Suomalaisessa palloilussa niin salibandy kuin jääkiekkokin ovat luottaneet siihen, että ratkaisuhetkillä pitää luottaa entistä voimakkaammin omaan pelitapaan. Ei viimeisten kymppien passivoitumisia ja johtoasemassa raivokkaasti roikkumista, vain luottoa omaan pelitapaan – aktiivisuuteen ja pelirohkeuteen.
Lätkäfinaalissakin Suomi olisi voinut kahden maalin johtoasemassa passivoitua ja peruutella; järjellä nyt ja varmistellaan johtoa. Tästä huolimatta Jalosen ajokoirat tulivat päälle entistä ahnaammin ja korkeammalta. Se oli suuri signaali joukkueen ja valmennuksen suuruudesta.
Tästä eteenpäin meidän täyttyy ruokkia omaan kulttuurimme asenne siitä, että ratkaisuhetkillä suomalainen ei jäädy ja passivoidu, vaan uskaltaa heittäytyä pelille. Voimme tulla kuuluisiksi siitä, että emme vihaa ja pelkää häviämistä, vaan nautimme voittamisesta.
”Lätkäähän (säbää) tää vain on…”
PS. Ilmaveivin hehkuttamisen voisi jo lopettaa. Sille on käymässä kuin radiojen soittolistojen kappaleille. Aluksi ihan raikkaalta ja hienolta tuntunut alkaa ärsyttää ja ahdistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti